Kahden kihlatun orpanan surma

Erään julman lain johdosta. Hirveä, mutta todellinen mestaus tapahtunut muinoin Taivassalon pitäjässä.

Kerran matkustaessani Taivassalossa, tuossa luonnon ihanai­suudessa ja monesta kauniista näkö­alastansa kiitetyssä pi­täjässä, hämmästyin minä, nähdessäni kauniin sileän kal­lion tien vieressä.

Toi­sella puolella oli kolme tolppaa rinna­tuksin. Pilkaten kysyin kyytipojalta:
– Tuo, lieneekö muistopatsas eli mitenkä?

Poika tuli ikäänkuin alakuloiseksi ja kääntäen kasvonsa toiseen suuntaan, vastasi hän, kenties aa­vistaen:
– Ettekö tiedä tässä surkean murhan tapahtuneen?

Vastasin minä:
– Ehken tietäisi minäkin jotain tuosta synkästä murhasta.
Mutta sinä, poikaseni, ole hyvä, jahka osaat, sano, mitä sinä mietit tuosta merkillisestä tapauksesta! 

– Mietteeni - vastasi nuorukainen - on vaan tyhmän talon­pojan. Mitäpä tuosta! 

– Hyvä, ettäs olet nöyrä, kaunis poikaseni. Mutta uskotko, että monesti talonpojan suusta sanoja ja ajatuksia lähtee­pi, viisaampia kuin herrasmiehen?

Nähtävästi itseänsä mielitellen näistä sanoista, vastasi kyytipoika epäillen:
– Tuskin, kukaties, mutta...

– Mitä tarkoitat tuolla sukkelalla sanalla mutta kokeen katkaisin puhees.

Poika, ehkä viisaampi tavallisia kyytipoikia, joutui kui­tenkin tämän kerran pulaan ja vastasi alakuloi­sesti:
– Herra maisteri, ylioppilas, nyt minä tarkasti hoksaan teidän tietävän koko tuon surullisen tapa­uksen. Miksi sit­ten minulta pyydätte mitään selitystä?

Taputtaen poikaa olalle, vastasin minä:
– Olenhan minä siitä kuullut, mutta monella tavalla, niin ja näin. Vaan ilahuttaisi toki minua saada kuullakseni tätä historiaa sinulta, joka olet pitäjän omia asukkaita.

Pojan hahmu punastui ilosta minun ystävällisyydestäni häntä kohtaan ja tyytyväisillä kasvoilla rupesi tuo hellä ja sukkela kyytipoika tarinoitsemaan seuraavaa.

Kyynelten kallio Taivassalossa

Kallio, jolla nyt olemme, kutsutaan Kyynelien kallioksi. Tämä kallio ei ole suotta niin nimitetty, vaan täydelli­sestä syystä, sillä vieläkin rakkaudesta onnettomat käyvät tänne kyyneliänsä vuodattamaan. Muinoin oli rakastettu Suomenmaamme Ruotsin kuninkaan hallittavana. Silloin oli täällä monesti köy­hyys ja kova aika. Nälkä, rutto ja vihollisen miekka vaikutti kaikkea pahaa, saadakseen meitä turmi­oon. Jumala toki varjeli Suo­mea perikatoisesta hävityksestä, sallien rauhan ja onnen jälleen palata rajoihinsa. 

Nyt elämme rauhassa; eivät meitä enää kiusaa katovuodet ja viholliset. Mutta kaikki sellainen ei kuulu historiaan, jota heti olen kertova.

Muinoin oli Taivassalossa kaksi talollista - veljet he olivatkin, Paastolan Erkki ja Uurnan Matti. He ra­kastivat toinen toistansa niinkuin veljein välillä sovelias on. Mut­ta tämä hyvä sovinto, ystävällisyys eli rakkaus meni perin­tönä lapsiin - valitettavasti, sillä avioliitto or­panain välillä oli sinä aikana ei ainoasti kovasti kiellet­ty, vaan myös kuoleman rangaistuksella uhattu.

Erkillä, vanhemmalla veljellä oli yksi ainokainen poika. Uljas ja kaunoinen oli Heikki jo lapsena. Kai­kissa leikeis­sä ja urheiluissa sai hän aina sankarina voiton. Nuorukai­sena oli hän vielä kauniimpi kuin lapsena. Kaikki nai­ma­ikäiset neitsyeet mielistyivät häneen, kaikki pojat kadeh­tivat.

Uurnan Matin ainoa lapsi oli Liisa. Tämä jälleen puoles­tansa oli sekä varreltaan että muodoltaan kaik­kia naisia etevämpi. Joka naipa nuorukainen mielistyi häneen, joka nainen kahdehti.

Liisan sulhasia oli Pihloisten Yrjö yksi. Yleisesti tämä ei ollut paha eikä tyhmä eli ruma, mutta kateus ja vastus­tamatoin rakkaus saattoi hänen sielunsa semmoiseen hämärään ja sekasotkuisuuteen, että hän, uskoen vaikuttavansa aino­astaan hyvää, vaikutti vaan pahaa, itsellensä ja muille turmioksi. Tässä historiassa hän on Juudas Iskariot, joka kavaltaen antoi Herransa ilmi. 

Mitäpä tuosta. Mutta päivä päivältä nousi rakkaus serkus­ten, Heikin ja Liisan, välillä. Leikeissä ja hu­vituksissa olivat jo pitäneet itsiänsä ylkänä ja morsiamena. Aika ku­lui; mitä lapsuuden aikana vilaukset jo ennustivat, to­teen­tui vastakin. Heikki rupesi sydämestään rakastamaan Liisaa, ja tämä Heikkiä.

Vanhemmat, joiden tarkat silmät kyllä havaitsivat vaaran, kokivat nyt eroittaa rakastuneita. Paastola pisti poikansa, Heikin, kalastamaan silakoita Iniön kareille, luullen rak­kauden kipenän siten sammu­van. Uurna puolestansa antoi tyt­tärellensä huonon lammaspaimenen toimen.

Mutta rakkaus, rakkaus, joka hyvin useasti rikkoo lain, asetukset ja tulee voittajaksi, ehkä olisi tuhan­sia sitei­tä, näytti nytkin voimansa.

Heikki ja Liisa kohtasivat välittäin toinen toisensa, ehkä vanhemmat koettivat estää. Rakkaus kasvoi päivä päi­vältä.

Vihdoin tapahtui että Yrjö, jonka puolta Liisan vanhemmat pitivät, pyysi tältä päättävän vastauksen. Ehkä vanhemmat olivat saapuvilla, antoi Liisa kuitenkin kieltävän vastauk­sen sanoen hänellä ei ole­van mahdollista rakastaa ketään muuta kuin Heikkiä.

– Etkös siis tiedä - keskeytti isä - naisrukka, lain sel­laista avioliittoa ei ainoastaan kieltävän, vaan myös kovin rankaisevan?

– Tiedän kyllä, isä, mutta väliä sillä. Rakastan toki Heik­kiä, ja jollen saa häntä, totisesti tosin en nai toista. Mutta Jumala on armollinen ja hänen pyhässä raamatussaan ei mitään lueta eräästä julmasta laista, joka voisi estää ra­kastuneiden avioliittoa.

– Mutta ihmisten asetukset eivät aina sovellu yhteen Juma­lan korkian lain kanssa. Tämä siirretään sinne ja tänne ihmisneuvoin ja juonien kautta. Onhan niin, tytär-rukka.

– Olkoon niin isä kulta; kuitenkin rakastan Heikkiäni ha­maan kuolemaan asti. Kuoltuamme taas saamme rakastaa toinen toistamme taivaassa. Sellaista rakkautta Jumala varmaan on kärsivä, sillä onhan Jumala hyvä...
Mutta kuuleppa isä - nyt johtuu mieleheni mitä Heikkikin tuumasi. Nykyinen kuninkaamme sanotaan sangen armolliseksi ja helläksi. Jos Heikki kirjoittaisi armon-anomuskirjan.

– Kelpaa koettaa, tyttöseni. Jos vaan tuo kirje tulisi ku­ninkaan omiin käsiin. Mutta nuot korkiat herrat kenties estävät ...

Näin juttelivat keskenänsä isä ja tytär. Isä suostui pian rakastetun Liisansa toivoon ja mieleen. Kii­vaampi oli äiti, joka uppiniskaisesti piti Yrjön puolta. Lupasi tämäkin myön­tyä, jahka vaan tuo ar­monanomuskirja menestyisi.

Lyhyesti Heikki, joka oli taitava kirjoitusmies, lähetti todella kuninkaalle armon-anomuskirjan. Tarkasti tietäen jalon suomen kielemme silloin vielä vähässä arvossa pide­tyn, sepitti hän kirjeen ruotsiksi sillä tässäkin kielessä oli hän jotenkin taitava. Nyt elettiin toivossa ja pelossa, mitä tuosta tärkiästä ano­muskirjeestä on tuleva. Heikki lohdutteli Liisaa ja tämä Heikkiänsä takaisin.

Vihdoin tuli vastaus, kuninkaallinen vastaus, mutta mil­lainen vastaus, kummoinen päätös? Niinkuin Liisan isä oli ennustanut, kävikin. Nuo korkiat raatiherrat olivat muurina ja linnoituksena ruhtinaan ja kansan välillä. Kun Heikki-rukan ruotsalainen kirjoitus siellä ja täällä sisälsi kielivirheitä, tuumasivat raati­herrat pilkaten, ettei senkaltainen anomuskirja ollut lähe­tettävä kuninkaan tutkittavaksi. Itse he siis antoivat pää­töksen, jonka mukaan erästä tyhmää lakia suosittiin ja kaik­ki sai jäädä entiselleen.

Kukin arvaa kuinka kamalasti ja kauheasti tämä uutinen kaikui serkusten korviin ja sieluun. Jahka he olisivat vä­hänkin tienneet, ettei kuningas ollut nähnytkään heidän anomuskirjaansa, olisivat he var­maan jollakin tavalla läh­teneet yli meren aaltojen ja langeten vastaan. Mutta kaksi kokematonta nuorta, ... mitä niitä aavistaisi maailman pa­hat juonet ja silloisten tuomarein kavaluus!

Heikin ja Liisan keskinäinen rakkaus muutti nyt luonton­sa. Ennen lämmin, siivo ja jotenkin lapsellinen, tuli se nyt palavaksi, intohimoiseksi ja päättäväksi. Toki pitivät he vielä Jumalan sanan siinä kunni­assa, kuin sille tulee.

Mutta kun molemmat kävivät sen papin tykö, joka oli ollut heidän rippi-isänsä, ja tämäkin heitä varoitti, sanoen esi­vallan olevan Jumalan säätämän ja että se, joka rikkoo esivallan käskyä vastaan, tekee syntiä; toiseksi kuin pappi neuvoi heitä välttämään toinen toistansa ja heittämään sik­seen ja unhotta­maan tuo jumalaton rakkaus, otti Heikki Lii­san käden, ja ylenkatseella jättivät molemmat ennen rakas­tetun opettajansa.

Kihlattujen tultua paljaan taivaan alle, sanoi poika:
– Korkea on esivalta, arvossa pidettävä pappi. Tunnen minä toki suuremman esivallan, Herrain Her­ran, jonka suhteen maallinen esivalta on vaan multa ja tomu. Pyhässä raamatus­sa ei löydy ainoatakaan lukua, missä avioliitto orpanain välillä olisi kielletty. On siis kaikki sellainen vaan ih­misjuonia ja valheita. 

– On on, vastasi tuo sulhasen sanoista helposti vakuutet­tu tyttö; katson minäkin asian samalta kannalta, kuin rakas Heikkini. Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen erot­tako. Mutta miksi puristat kättäni niin?

Tähän nuorukainen ei vastannut mitään, ja mihin rakkaus ja murhe nyt johdatti näitä sydämen ystäviä olkoon lukijal­ta varovasti kätketty!

Aika kului. Kauniin suven ja kolkon syksyn jälkeen tuli tuo raitis ja viileä talvi. Heikin ja Liisan rakkaus ei laimentunut, mutta päinvastoin oli se tullut vielä hartaam­maksi ja syvemmäksi. Liisa tunsi tulevansa äidiksi.

Koko ympäristö arvasi totuuden, ja kaikki olisi jäänyt siksensä ja tullut unhotetuksi - mutta yksi paha enkeli valvoi vartiana, pyytääksensä kostoa vastaamattomasta rak­kaudesta. Helposti arvellaan, että tämä paha enkeli ei ollut muu kuin tuo hyljätty kosija Yrjö. Kun hän rupesi aavistamaan totuuden ja koko asian seikan, syttyi hänen sieluunsa kos­ton halu sitä onnellista ja rakastettua ylkää, Heikkiä, vastaan.

Tämä ilkeä kosto vaikutti siis sen hirven tapauksen, jon­ka me kohta menemme kertomaan.

Aika kului. Raittiin ja viileän talven jälkeen tuli su­loinen ja sydäntä virvoittava kesä. Koko luonto oli muut­tunut; linnut ne lauloivat; joet ne porisivat, kukat ne kasvoivat ja ihmissielu kukoisti. Mutta linnun lähellä oli kissa; joen pohjalla oli ruma sammakko; kukkain alla makasi käärme, ja ihmissielun ku­koistusta esti - kosto.

Tämä koston pyytäjä oli tiettävästi tuo onneton kosija, Yrjö. Hänen ennen puhdas ja lapsellinen sydämensä oli nyt, rakkaudesta ja koston himosta tullut ikäänkuin sekoitetuk­si. Kostoa, kostoa, sitä tahtoi hän vain; kaiken muun Yrjö unhoitti.

Lapsi syntyi maailmaan, mutta ennen tätä oli jo Yrjö il­moittanut tapauksen kruununmiehille ja saanut asian niin kauas, että Heikki ja Liisa pakotettiin tunnustuk­seen. Ilman mitään tutkintoa eli kidutusta tunnustivat or­panat mielellänsäkin totuuden, sanoen että rakkaus ja Juma­lan korkia käsky oli heitä tähän tilaan saattanut, ja että molemmat olivat pyytäneet kuninkaalta lupaa naimiseen. Mutta kun tämä heidän pyyntönsä kiellettiin, näki kumpai­nenkin, että sellainen asetus ei liene lähtenyt Jumalal­ta, vaan pahoilta ihmisiltä, jos vaikka kuninkaatkin sitä suo­jelisivat.

Tuomari, katsoen sihteerin pöytäkirjaan, kertoi nämä sa­nat uudestaan ja kysyi, oliko molempain ajatus todella sel­lainen, kuin heidän sanansa selvästi ilmoitti.

Tähän vastasi sekä Heikki että Liisa, tuomarin tarkasti käsittäneen heidän sanansa. Uuteen kysymykseen, eikö olisi heillä mitään muuta lisättävänä, vastasivat molemmat puhu­neensa jo niin paljon kuin asia vaatii.

Näistä rohkeista sanoista vaaleni tuo nuori tuomari. Tämä ei ollut ihmettä, sillä ensikerran joutui hän nyt antamaan kuolemantuomion. Mieluisesti olisi hän vapauttanut molemmat kanteenalaiset, mieluisesti olisi hän jättänyt tuomarin­vir­kansakin, sillä sydämmessänsä tuomita kaksi nuorukaista, joiden ainoa rikos oli tuo taivaasta lähtenyt rakkaus, tämä tunnollinen ja arka tuomari ei todella voinut; mutta olihan hän lain palvelija, joka valalla oli luvannut seurata lakia ja täyttää virkansa; toiseksi kielsi oma kunniansa luopua virastansa nyt kuin tapaus ensikerran johdatti häntä anka­raan koetukseen; kolmanneksi oli hän sangen tyhjä rahasta, köyhä nuori mies, jolla vielä oli vanha äiti ja naimaton sisar hoidettavana. Nämät yhdistetyt syyt vaikuttivat siis, että tuo nuori tuomari, päätti pysyä tuomari-istuimellansa ja tuomita ankaran, kylmän ja hirveän lain mukaan.

Heikki ja Liisa käskettiin astua ulos oikeushuoneesta. Pihalla päättivät he suun annolla, halauksilla ja kyyne­leillä seurata toinen toistansa hamaan kuolemahan.

Tuo pieni soittokello helisti. Sisälle astui kaksi kih­lattua orpanaa kuuntelemaan lain päätöstä ja tuomiotansa. Tuomari oli vaalea, mutta pelkäämätön ja uljas. Ennen tuomion lukemista lohdutti hän kanteenalaisia sanoen, että mitä kihlakunnanoikeus nyt oli nähnyt todeksi ja päättänyt, tulee kenties helposti, kumotuksi hovioikeudessa ja jollei siellä, niin luultavasti kuninkaan korkeimmassa laissa.

Samassa näytti hän entisen kuninkaallisen kirjeen, ja miet­tien, tämän tuskin kuninkaalta omin käsin kirjoitetuk­si, antoi hän uutta toivoa kahdelle onnettomalle. Ja nyt vasta luki hän käräjäin tuomion. Syvällä, mutta selvällä äänellä luki tuomari kihlakun­nan­oikeuden tuomion, joka sisälsi seuraavaa:

Koska Heikki Erkinpoika Paastola ja Liisa Matintytär Uurna ovat ottaneet päällensä ja tunnustaneet sen rikoksen, josta ilmiantaja Yrjö Kyöstinpoika Pihloisista on heitä syyttänyt, katsoo laki molemmat kanteenalaiset voitettuina ilmiannetusta rikoksesta. Oikeuden edusmiehenä katson minä siis molemmat syytetyt todella rikollisiksi ja tuomitsen rikoskaaren luvun voimasta heidät hengen rangaistukseen, toki sillä eroituksella, että Paastolan Heikki todenmu­kaisena viettelijänä on menettävä pään ja oikean käden, jonka jälkeen ruumis jätetään hautaamatta taivaan linnuille ravinnoksi. Uurnan Liisa taas, ikäänkuin vietelty, on lo­pettava henkensä polttolavalla, ennen toki nähtyänsä sul­hasensa mestauksen.

Tuomari vaikeni hetkeksi, pyyhkien hien otsastansa. Sit­ten kysyi hän, olivatko syytetyt tyytyväiset tähän osaan tuomiosta. Nämä vastasivat kieltäen ja ilmoittaen valitus­ta, jonka tähden he tuomarilta neuvottiin vetoamaan lähem­pään lakiin ja hovioikeuteen.

Tähän asti oli kaikki auttavalla kannalla, ja onnettomat orpanat rupesivat jo havaitsemaan jotakuta toivoa, mutta kun tuomari varsin vapisevalla äänellä oli lukenut jälkim­mäisen osan tuomiosta, joka sisälsi nuo kauheat sanat:

Lapsi, jonka orpanat Heikki ja Liisa ovat siittäneet, on pidettävä sukurutsauksen hedelmänä, minkä tähden se siis pikaisesti on menettävä lyhyen elämänsä. Tämä lain puus­tavi on näin päättävä ja kumoamaton, ettei siitä vedotakaan so­vi.

Silloin huusi Liisa kamalalla äänellä: - Oh minun lapseni, sinua siis ihmisperkeleet käyvät sur­maamaan. - Ja vaaleasta muuttuivat hänen muotonsa tulipu­naiseksi ja kirkastunut kuin enkeli kuiskutti hän muutaman sanan Heikin korvaan. Tämä rohkaisi itsensä nähtävästi ja uljaana sankarina kysyi hän tuomarilta, jos vielä oli mah­dollista peräyttää kerran vedottu asia.
– Vähän mietittyään myöntyi tuomari tähän anomuksen. Sil­lä nyt vasta oli tuomio kokonansa julistettu. 

Nyt lausui Heikki oman ja Liisan puolesta: - "Koska meidän piskuinen poikamme on menettävä viattoman henkensä, mitä meillä sitten enää on tekemistä surkiassa maailmassa. Mieluisesti seuraamme rakastettua lastamme tuo­nelaan, jossa Ylituomari, pyhä, jalo ja maallisia tuoma­rei­ta paljon viisaampi, on meitä raukkoja viepä taivaaseen ja ijankaikkiseen iloon."
  
Tuomari vahvisti siis entisen päätöksen, jonka mukaan Heikki, Liisa ja lapsensa, jokainen erilailla, tuomittiin kuolemaan. Viaton lapsi oli hukutettava kiehuvaan veteen.

Mestauspäivä tuli pilvisenä ja mustana. Välistä nuo syn­keät pilvet olivat kuin verisen ukonleimauksen kirkastamat, välistä taas putosi rankkasade. Väkeä toki ei puuttunut täällä mestauspaikalla. Uteliaisuus ja tämä hirvea tapaus saatti jokaisen tuota erinomaista ja kauhistavaa näytelmää katselemaan. Katselijain joukossa oli myös Yrjö.

Nähdessään Heikin ja Liisan lähenevän, pappi heidän vä­lillänsä, kauhistui Yrjö, miettien mitä pahaa hän oli vai­kut­tanut. Katumus ja tuska kalvasi nyt hänen sydäntänsä.

Kuolemaan tuomitut olivat juhlavaatteissansa; Liisa lois­ti morsiamena. Koska pappi oli saattanut heitä häpeälaval­le, astuivat he rohkeasti ylös ja tultuansa sen korkeim­mal­le paikalle, veisasivat he juhlallisen virren tämän maail­man tuskasta ja turhuudesta ja Jumalasta, joka ompi rakkau­den lähde ja rakkauden holhooja.

Vihdoin, kun mestaaja jo viittasi heitä toisistansa eriä­mään, suutelivat kuoleman uhrit toinen toistansa ja menivät kumpikin paikallensa. Heikki pyövelin pölkylle ja Liisa polttoroviolle, joka viritettiin.

Pikaisesti yhdestä ainoasta lyömästä, putosi Heikin pää. Luotettavat merkit ilmoittivat hänen kuolleen jo ennen pyöve­lin lyömistä.

Vähän kauemmin kesti Liisan kidutus ja kuolonvaiva. Näh­tyänsä Heikkinsä kalliin pään vartalosta eroitetun, lausui Liisa monta kaunista sanaa uskollisen rakkauden palkinnosta taivaassa.

Vihdoin kun tulen leikit häntä jo ympäröivät ja hän näki Yrjön ikäänkuin mielipuolena juoksevan sinne ja tänne, an­toi Liisa tällekin murhaajallensa muutaman lohdutussanan, siksi että hän itse savusta tukehtuneena lankesi roviolle ja jätti maallisen majansa.

Tämä oli siis näiden kahden kihlatun orpanan loppu. Va­litettavampi kenties oli kuitenkin Yrjön, sillä omantun­non vaivoista joutui hän täydelliseen kurjuuteen, kaikille ih­misille kammoksi ja kauhistukseksi. Joku vuosi myöhemmin lopetti hän omin käsin päivänsä, kaikille pettäjille varoi­tukseksi.

Suloisemmassa muistossa elävät Heikki ja Liisa. Vielä tänäkin päivänä on Taivassalon nuorisolla tapana koristaa tätä kalliota lehdillä, seppeleillä ja kukkasilla. Milloin pidetään täällä viattomia leikkipitoja eli huvituksia; mil­loin taas kaksi kihlattua nuorta kutsuu tänne parhaita ys­täviänsä sillä tavalla ylistämään tuota uskollista ja vaka­vaa rakkautta, joka voittaen kaiket ihmisjuonet pysyy ha­maan kuolemaan asti lempeänä, kiinteänä, jalona ja lois­ta­vana.